Kävelimme perheeni kanssa ilta-aikaan kaupungilla. Etsiskelimme sopivaa päivällispaikkaa ennen Tampereella järjestettävää tapahtumaa ja huomasimme tyhjillään olleen ravintolan. ”Hei mentäiskö tonne?”
Päätimme kuitenkin jatkaa etsintää, sillä muistimme, että ravintolaperheen omistaja oli aiemmin julkisuudessa kertonut, etteivät lapset oikeastaan ole hänen kuppiloihinsa tervetulleita. Päädyimme thaimaalaiseen ravintolaan, jossa lapset saivat annoksiinsa kukaksi veistellyt porkkanat ja lähtiessä tikkarit.
Helsingin Sanomat puolestaan raportoi alkuvuodesta, kuinka lapsiasiakkaat ovat ”vallanneet” keskustakirjasto Oodin. Jutussa muistettiin mainita, kuinka soseiden lämmittämisestä on lisävaivaa ja todettiin, että ”sotkun lisäksi vauvoista lähtee sen sorttista ääntä, jota kaikki eivät halua kuunnella”.
Ilman kasvavia lapsia ei kansakunnalla ole tulevaisuutta. Mutta saavatko lapset kuulua tai näkyä? Huomioimmeko ja hyväksymmekö heidät kahviloissa, kirjastoissa tai kulkuneuvoissa? Entä koko yhteiskunnassa, työelämässä, päätöksenteossa? Lapset ovat ehkä äänekkäitä, mutta äänioikeutta heillä ei ole. Alamittainen on helppo sivuuttaa, hiljentää tai hätistää muualle.
Yhtä helppoa lapset olisi toivottaa tervetulleiksi. Piilevän paheksunnan sijaan voi ojentaa empatiaa ruuhkaratikassa vauvaansa hyssyttelevälle, vetäistä hihasta kukkuu-leikin kaupan kassalla kitisevälle taaperolle, kannustaa työkaveria hoitamaan rauhassa kipeitä lapsiaan tai profiloida ravintolan ihan kaikille ihmisille sopivaksi.
Omassa uusperheessäni on kolme koululaista ja nelivuotias villikko. Vaikka kuinka kasvattaisin, ennakoisin tai rauhoittaisin, joskus laumamme koheltaa niin, että hävettää. Bussissa tulee parku, pelivideon desibelit nousevat, ravintolapöydässä kaatuu lasi tai kaksi. Lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen tai tekoälyksi ohjelmoitu robotti, vaan arvaamaton, tunteikas, keskenkasvuinen.
Mutta miksi edes häpeän? Miksi pahoittelen, kun lapseni ovat niin lapsia? Miksi kysyn kahvilan ovella nolostellen, josko tällaistenkin kanssa sopisi tulla sisään tai pyydän syvästi anteeksi kaikilta teiltä, jotka joudutte antamaan tilaa rattaille. Miksi nuhaisen lapsen hoito työpäivän aikana on edelleen vähän noloa?
Olen lapsilaumastani kovin iloinen ja kiitollinen. Miksen kulkisi katraani kanssa ylpeydestä pörhistellen: katsokaa näitä! Miten hienoja ihmisiä he ovatkin jo nyt, kaikkine kerroksineen. Ja odottakaapa vain, mitä heistä vielä tulee! Toivottavasti sydämellisiä ja sivistyneitä aikuisia, jotka muistavat aina olleensa itsekin joskus pieniä ja ärsyttäviä.
Kirjoittaja on toimittaja.
