Tänä aamuna heräsin outoon ääneen. Ulos kurkattuani selvisi, että metsää on alettu kaataa.
Tuo metsä on reunustanut esivanhempieni maita pitkään. Tuossa metsässä istun päivittäin kuuntelemassa puiden viisautta. Tuo metsä on inspiraation lähde taiteelleni. Ja tuosta metsästä kuuluu koulupäivisin iloisia lasten ääniä heidän ollessaan siellä opettajansa kanssa. Tuo metsä, joka on ikiaikaisen ekosysteemin kruunu, lintujen ja eläinten koti, on nyt muuntumassa paperimössöksi ja laudanpätkiksi. Kyyneleet vierivät poskillani. Nämä puut ovat minua vanhempia. Ne ovat nähneet esivanhempani, jotka ovat asuneet tällä paikalla. Todistaneet heidän elämiään. Tuossa metsässä isäni sisaruksineen on juossut. Pian koko metsän peittävä smaragdinvärinen pehmeä sammalpeite on hävitetty metsänkaatokoneen jälkiin.
Metsään tänä aamuna kävellessäni tunnen suurta surua. Tiedän, ettei meidän maaperämme ikiaikaista viisautta voi tuhota kaatamalla tätä metsää, tunnen pyhyyden jalkojeni alla. Mutta metsän ekosysteemi muuttuu vääjäämättömästi. Upeat voimapuut kaatuvat yksitellen niin nopealla tahdilla, etten voi uskoa silmiäni. Rusikoiva puiden kuoleman ääni on vaimeampi kuin olisin kuvitellut. Ainoastaan kaatuvan puujättiläisen kumahdus maanpintaan tärisyttää maata, ja minun sydäntäni. Taas yksi suuri jättiläinen on tuhottu.
Mietin, että taitaa minun kotinikin ilmasto muuttua, kun koko ympäröivä metsä kaadetaan. Tunnen olevani vain pieni ihminen suurten rakkaiden puiden henkien keskellä. ”Ei hätää”, puut lohduttavat. ”Viisautemme on juurissa, ne jäävät maan alle välittämään viisauttaan maaperän hermoverkostossa. Esivanhempiesi ääni on sinussa. Ja se on maaperässä. Mitään sellaista ei katoa.” ”Niin mutta te katoatte”, sydämeni vastaa. Puut eivät vastaa, ottavat minut vain lohduttavaan syleilyynsä.
En voi tehdä mitään, en omista tuota metsää. Minun ei ole koskaan tarvinnut omistaa sitä tietääkseni olevani tämän metsän henkinen vartija. Äitini on kyllä pyytänyt saada ostaa metsän useampaan kertaan. Viimeksi punaisten nauhojen ilmestyttyä pihapiirimme ympärille kuukausi sitten.
Kunnioitan omistajan oikeuksia ja erilaista näkökulmaa asioihin. Nämä asiat eivät ole mustavalkoisia. En aio kahlita itseäni puunrunkoon teräsketjuin. En aio mennä makaamaan metsätyökoneen eteen. Ja paljon muuta en voi tehdä. Paitsi kertoa tätä tarinaa. Kuunnella metsän ääntä ja olla kaatuvien puunrunkojen fyysisillä korvilla kuultava ääni.
Vielä tänään on metsässä tuhoamattomia kohtia, niinpä menen nauttimaan heistä. Painamaan paljaat jalkani pehmeään sammaleeseen. Ja kuuntelen.
Marjut Tuulia Numminen
Kirjoittaja on taiteilija ja tarinankertoja Lehtimäen tilalta Harvialasta