Ikätoverilta vaikuttava nainen jää tuijottamaan minua, kun hakeudun kesken rokkikonsertin seinänvierustalle ja valun alas selkä pylvästä vasten. Tekee mieli painaa pää viileään lattiaan, jotta horisontti suoristuisi. Konsertin loppu kuulostaa etäiseltä, mutta nautin musiikista silti. Maailmani normalisoituu hetken kuluttua. Tällaiset yksittäiset paniikkikohtaukset ovat lääkärikirja Duodecimin mukaan varsin yleisiä. Ainakin joka viides on joskus kokenut paniikkikohtauksen.
Seuraavana ja sitä seuraavina päivinä naisen katse seuraa minua yhä. Katse tuntuu ahdistavalta siksi, että katse ei ole huolehtiva, vaan tuomitseva. Se on aivan erilainen kuin nuoren miehen, jonka silmät tavoittivat silmäni ihmisvilinässä, kun kompastuin aikanaan Tampereen keskustorilla lehtinippujen sitomiseen käytettävään vyötteeseen.
Keskustorilla onnettomuus pysäytti äkisti. Kiirehdin bussiin, enkä katsonut jalkoihini. Kaaduin suoraan kasvoilleni. Bussi meni, mutta pääsin kotiin taksilla. En tajunnut hakeutua ensiapuun, vaan säikäytin puolisoni naarmuisella naamallani.
Konsertissa paniikinomainen olotila hiipi pikkuhiljaa, kuten sen tapana on. Ihmisiä tungeksi ympärillä, hiki liimasi takin selkääni, jalkoja kivisti, eikä ikiaikainen idolini aikonut lopettaa lauluaan. Olin kokenut saman olotilan joskus aiemmin vastaavassa tilanteessa, joten aloin aavistella, että tarvitsen kohta lattiaa alleni. Tiesin, että valuisin muiden jalkoihin, ellen hakisi pian vahvaa tukea.
Keskustorilla nuori mies käveli luokseni, polvistui ja kysyi, tarvitsetko apua. Sanat ovat juuri oikeat, niin hoitavat. Joku huolehtii minusta, jos tarvitsen apua. Joku nostaa minut ylös, jos en itse kykene. Joku antaa minun levätä, jos se on siinä hetkessä parasta. Vain kaksi sanaa, tarvitsetko apua. Ne voisivat olla yhtä hyvin miten voit tai voinko auttaa, kunhan vain ovat.
Jos ei uskalla kysyä toisen vointia, saa ensiapukurssilta tietoa, joka antaa uskoa lähestyä avuntarpeessa olevaa. Kurssin käytyäni olen itsekin sännännyt apuun tilanteissa, joissa olisin aiemmin ollut varsin kädetön. Jos ihminen ei olekaan avuntarpeessa, hän sanoo sen kyllä.
Kuvittelin päiviä mielessäni, millaista tarinaa konsertin tuijottava nainen kehitti olotilastani tietämättä, mistä on kysymys. Ahdisti ja hävettikin, mutta onneksi aiempi hoitava kokemus voitti. Lämmin katse ja kaksi sanaa.
Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.