Lapsi oli pieni koululainen, kun hän yhtenä iltana puhkesi lohduttomaan itkuun. Pelästyin, että mitä hirvittävää nyt on tapahtunut. Lapsi ei tyrskimiseltään saanut sanotuksi muuta kuin sen verran, että hän ei voi kertoa, koska sinä ja isi suututte kamalasti.
Viimein hän sai kuiskattua, että oli jotenkin onnistunut lataamaan Youtubeen videon. Video oli lähinnä sotkua, josta ei saanut mitään selvää, mutta lapsi oli pelästynyt.
Poistimme videon, tarkistimme sovellusasetukset ja kävimme pitkän keskustelun siitä, miksi tiettyjä asioita ei aina ole järkevää jakaa kaikkien nähtäville. Emme suuttuneet.
Siinä kohtaa mietin ensimmäisen kerran, onko varoittelumme sosiaalisen median ja internetin mahdollisista vaaroista mennyt liiallisuuksiin, jos se saa lapsessa aikaan tuollaisen reaktion.
Sittemmin aiheista lapset ja netti sekä varsinkin lapset ja some on käyty meidänkin perheessämme lukuisia keskusteluja: Koska saan Instagramin? Kaikilla on jo Snapchat. Miksen saa käyttää Tiktokia? En toivo synttärilahjaksi mitään muuta kuin että saisin näyttää naaman Instassa.
Kun tähän lisätään ne lukuisat keskustelut, kuinka paljon puhelimella saa olla, montako Peten tai Paqpan videota voi katsoa äänet päällä ennen kuin aikuiselta menee hermot ja miten sitä ennen muinoin käytettiin aikaa paljon järkevämpiinkin asioihin, voidaan ynnätä, että aihepiirin käsittelyyn on käytetty runsaasti aikaa.
Vanhempana näkee helposti lasten ja nuorten käyttämien sovellusten vaarat. Uutiset on luettu huolella, ja kun yhtälöön vielä lisätään se, että monet lasten suosikkisovelluksista eivät ole aikuisille tuttuja, on vaikea nähdä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Ja kun osassa omassakin käytössä olevista sovelluksista vastaan tulee välillä kaikenlaista, tuntuu vaikealta päästää lapsi siihen maailmaan.
Onhan somessa myös paljon hyviä puolia: se tarjoaa mukavaa ajanvietettä, ideoita ja yhteisöllisyyttä ja pääsee käyttämään luovuutta. Eivät kai aikuisetkaan roikkuisi siellä, jollei se olisi kivaa?
Iso kysymys on se, että olenko onnistunut opettamaan lapsen toimimaan oikein silloin, kun vastaan tulee jotain sellaista, mikä ei ole kivaa.
On pohtimisen arvoista, paljonko on järkevää rajoittaa lapsen puhelimenkäyttöä. Mekään emme ole onnistuneet olemaan aivan niin tiukkoja kuin ehkä alun perin suunnittelimme, mutta lasten mielestä olemme selvästi aivan liian tiukkoja. Sekään ei ole hyvä, sillä vaarana on, että ennen pitkää myös ne oikeasti tärkeät varoitukset menevät samaan äiti saarnaa -osastoon.
Toisinaan on hyvä haastaa myös omaa ajattelua. Miksi sanon ei? Olisiko sittenkin kieltoa parempi, että lataisin lapsen käyttämät sovellukset myös itselleni ja sitä kautta pääsisin seuraamaan, millaisessa ympäristössä lapsi viettää aikaansa?
Kirjoittaja on Aamulehden tuottaja.