Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti

Tervakosken keilahallin kukoistus on vaihtunut pienen piirin talkooponnisteluksi

Tervakosken Seuratalon alakerrasta löytyy järjestyksessään Suomen 24:nä perustettu keilahalli. Kolmirataisen hallin avajaisia vietettiin marraskuussa 1962. Kyseessä ei ole kuitenkaan Tervakosken ensimmäinen keilahalli, sillä jo vuonna 1897 Tervakoski-yhtiö rakennutti työntekijöilleen Keilahuoneen silloisen Seurahuoneen kylkeen. –Keiloja oli yhdeksän ja niitä heitettiin puupallolla ja ratoja oli kaksi, Tervakosken Keilaajien puheenjohtaja Olli Koskinen kertoo. TeKen aktiivijäsen Ari Nurmesniemi muistelee kuulleensa, että työläiset maksoivat radasta 20 penniä ja herrat 50 penniä tunnilta. Vuonna 1911 nämä suosituksi käyneet keilaradat hävitettiin, sillä silloinen koulu tarvitsi tilaa uusille opetustiloille. Noin 50 vuotta myöhemmin tervakoskelaiset saivat uuden keilahallin vastavalmistuneen Seuratalon alakertaan. Halli oli Kantakerhon hallinnassa. Keilailusta tuli Tervakoskella niin suosittua ajanvietettä, että jo vuoden päästä keilahallin avaamisesta eli vuonna 1963 perustettiin oma liitto: Tervakosken keilaajat. TeKe järjesti heti samana vuonna omat kisat. Vuonna 1964 TeKe muutti statuksensa seuraksi ja siirtyi Hämeenlinnan liittoon ja neljä vuotta myöhemmin vaihdettiin Riihimäen liiton alaisuuteen. Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen. Keilaaminen oli 1960-luvulla aikuisten harrastus. –Periaatteessa keilailua ei vielä 60-luvulla suositeltu alle 15-vuotiaille. Silloin ei nuoria ollut paljon mukana, Koskinen sanoo. Tuolloin nuoret tytöt ja pojat istuivat niin sanotusti keilaratojen hattuhyllyillä ja hoitivat radan päässä keilojen uudelleen pystyttämisen. Nurmesniemi arvelee sen olleen raskasta puuhaa. –Ei se normaalikuntoiselle niin raskasta ollut, mutta kyllähän siinä nostella sai. Neljä tuntia illassa, Koskinen muistelee. Hän toimitti keilapojan virkaa 14-vuotiaana. Hallin nykyinen hoitaja Jorma Saarinen löysi lajin vuonna 1965 erään tytön innoittamana. Keilailun merkeissä tapahtunut riiuttelu tuotti tulosta, sillä tuosta tytöstä tuli hänen vaimonsa ja häitä vietettiin Seuratalolla. Nurmesniemi puolestaan aloitti keilaamisen 17-vuotiaana vuonna 1970. Pikkuhiljaa puomin takaa piippuhyllyltä keilapojat ja -tytöt siirtyivät keilaradan alkupäähän. Koskinen muistelee tehneensä ensimmäiset testiheittonsa noin 15-vuotiaana. –Villasukat jalassa heiteltiin. Olin 19-vuotias, kun aloin ensimmäiset kilpailut heitellä. Keilannostelukone syrjäytti tytöt ja pojat Vuonna 1973 saatiin uusi vaihde silmään, kun halliin saatiin keilojen pystytyskoneet. Ne samat, jotka hallissa ovat edelleen käytössä. Niitä oli kaivattu, sillä paikallisen nuorison into keilojen nosteluun oli laimentunut. Samassa rytäkässä keilailutoiminnan vastuu siirtyi Kantakerholta TeKelle. 1970-luku oli seuran kulta-aikaa. Harrastajia riitti, seurassa oli jäseniä toista sataa ja kilpailuja järjestettiin tiuhaan tahtiin. –Halli oli täynnä silloin. Naisia oli paljon mukana ja kilpailijoista oli kova karsiminen, Saarinen muistelee. –Melkein kaikki Tervakosken nuorista keilasi silloin, Koskinen sanoo. Hallin seinältä löytyy neljä mustavalkoista kuvaa. Niissä on neljä liiton suurmestaruuden 1970-luvulla saavuttanutta TeKeläistä. –Minulla jäi yhtä voittoa vaille. Olin kuusi kertaa toinen 1972 - 73 talven aikana, Koskinen hymähtää ja myöntää, että kyllä se vieläkin kaivelee, kun ei omaa kuvaa löydy seinältä. Yksi Suomen mestarikin seurasta löytyy. Eero Mattila voitti SM-kultaa keilailussa vuonna 1972. Vuoteen 1994 saakka Tervakoskella keilat pyörivät puisia ratoja pitkin. Saarinen kertoo, että ratoja jouduttiin hiomaan ja lakkaamaan kerran vuodessa. Sitten kunta hommasi halliin laminaattiradat ja radanhoitokoneen. Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen. Nykyisin halli on auki kolme tuntia viikossa syyskuusta toukokuuhun. Hallin olemassaoloa ei mainosteta. Pääosin käyttäjät ovat seuran jäseniä, joita on tällä hetkellä vähän alle kolmekymmentä. Hallinhoitajia on vain yksi, Saarinen. Hän hoitaa hallia talkootyönä. –Neljä tuntia viikossa tähän menee ja remontit päälle. Remontit koskevat lähes aina nostokoneita. 45 vuotta sitten hankitut koneet olivat jo tuolloin parikymmentä vuotta vanhat. Mutta nämä vanhat koneet toimivat siis edelleen? Miehet hörähtävät nauruun. –Jorma on vähän väliä täällä nyrkit savessa, Nurmesniemi naurahtaa. Saarinen täsmentää, että vähän väliä tarkoittaa vähintään kerran kuukaudessa. –Kyllä uusissakin halleissa tulee jatkuvasti häiriöitä ja hallinhoitaja joutuu juoksemaan konesalin puolelle. Ne ovat tietenkin vähän isompia vikoja, mitä näihin meidän laitteisiin tulee, Nurmesniemi sanoo. Tekohengitystä koneille voidaan antaa niin kauan kun varaosia löytyy. Heikonlaisesti on enää viime vuosina löytynyt. Persoonallisten koneiden lisäksi hallissa on persoonalliset radat. –Jokainen rata on erilainen, mutta tämä rata on täysin erilainen. Kyllä täällä moni huippukeilaaja on aika hiljaisena lähtenyt pois. Jos puheet pitäisivät paikkansa, olisi Tervajoki täynnä keilapalloja, Nurmesniemi heittää. Mikä miehiä sitten vetää keilaradalle vuodesta toiseen ja saa Saarisen hoitamaan hallia omalla ajallaan ilmaiseksi? –Se on vain tehtävä. Huviahan se on, mies sanoo. Nurmesniemi kehuu harrastuksen sosiaalisuutta. Sen parissa tapaa paljon ihmisiä ja erilaisia persoonia. –Et ole koskaan täydellinen, etkä opi koskaan tätä hommaa kokonaan, Koskinen perustelee omaa viehtymystään lajiin. Saarinen ja Nurmesniemi ovat hänen kanssaan samaa mieltä. Jos tänään heitto kulkee, voi huomenna olla tilanne täysin päinvastoin. Haastattelun lisäksi artikkelissa on käytetty lähteenä Ossi Nurmen kirjoitusta Keilailutoiminta Tervakoskella teoksessa: Janakkala ennen ja nyt 2018.