Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Kirja-arvio: Tervakoskelaisen Saara Finnin uutuusteos on Karjalan-juurillaan käymättömälle kotiseutumatka

Tunnustan: olen antrealais-vuoksenrantalaistaustainen, mutten ole koskaan käynyt vanhempieni syntymämailla. Ennen juhannusta minulla oli ilo lukea Saara Finnin teos Wiipurin matka 1900 ja siihen liittyvä novelli Seminaarista paluu 1906. Tämän kirjan kuljettamana tein oman, muistoja ja tunteita herättäneen kotiseutumatkani kevätkesäisen Kannaksen maisemiin. Kirjan faktaa ja fiktiota yhdistävä ydintarina on isän ja tyttären, 8-vuotiaan Maria Liisan ja hänen isänsä Antin, hevoskyydissä torireissulla viettämä –  nykytermein ilmaistuna –  laatuaika. ”Mingä takkee?” kuuluu kaikesta kiinnostuneen ja näsäviisaastikin kommentoivan pikkutytön suusta monen monta kertaa matkan aikana, kun hän kerrankin saa isän kahdeksi päiväksi ihan itselleen. Isä kertoo tietonsa ja selittää ohitetut paikat, tavatut ihmiset, nähdyt kasvit, kuullut linnut, Wiipurin talot ja tavat, maantieteen ja maailmanpolitiikan. Tarinan ja matkan etenemistä leimaa levollisuus ja huumori. Selitykset kuultuaan pikkutyttö antaa ihailevan tunnustuksen isälleen. ”Mist työ nuo kaik tiijättä?” Kotiin palattua matkan pölyt pestään pois savusaunan leppeässä lämmössä. Seuraavana päivänä Antti-isä vielä vie katraansa katsomaan matkalla puhutun Sokanlinnan ihmeitä. Seminaarista paluu -novelli pysäyttää kevätkesäisen hetken Jortikanjoen kosken partaalla olevalle myllylle. Sortavalan seminaarista palaava Antti Nurmiranta tapaa entisen opettajansa, nyt eläkeläistyönään pitäjäläisten viljoja jauhavan Johannes Putkosen. Antin asiana on kertoa opettajalleen, että hän oli suomentanut nimensä Finnistä Nurmirannaksi. Lisäksi lukija saa miesten keskustelua seuratessaan seikkaperäisen selvityksen alueen monipuolisesta kasvistosta ja linnustosta, jota Antin aikeena on kesälomallaan tutkia. Saara Finnin kirja on suurimmaksi osaksi kirjoitettu Antrean murteella, joka soljuu luonnehikkaasti ja värikkäästi dialogeissa sekä taiten nivottuna osaksi kertoviakin tekstiosuuksia. Murre on paitsi tietyn alueen puhetapa myös hyvin henkilökohtainen asia. Kirjaan perusteellisesti tutustuneena takaan, että tämän kirjan karjalaiskytköksinen lukija kokee monta sydäntä läikähdyttävää hetkeä tajunnan kaivaessa omasta muistista tai tavoittaessa vanhemman tai isovanhemman äänellä puhutun murteellisen, arkielämässä jo tyystin unohtuneen ilmaisun. ”Just tuolviisiihä meil ain enne sanottii…” Ennustan myös, että syntyy keskustelua tai jopa väittelyä siitä, pitäisikö joku asia sanoa tällä vai tuolla tavalla. Ja tämä kaikki on tavattoman arvokasta, koska juuri sillä tavalla pidämme murteemme elävänä. Kirjassa viehätyin eritoten monipuolisesti käytettyihin, kuvaileviin murreverbeihin kuten honotaija, hölpytä, jähäjää, kaalaa, kavattaa, lähätäijä, muikata, telmää, tepajaa, viehkuroija. Maria Liisa käyttää monessa paikassa ilmaisua ”nirunitturinnaa”, soman omintakeista muunnosta paremmin tunnetusta muodosta ”nitturinnaa”. On kulttuuriteko ja lukijan ilo, että Antrean murretta vaalitaan tällaisessa vetävässä kirjallisessa muodossa. Kirjassa on niin pakahduttavan paljon tietoa, että sitä kannattaa lukea hitaasti nautiskellen vaikkapa luku kerrallaan. Lukija saa kurkistaa tuon ajan elinpiiriin lehmien lypsämisestä voin valmistamiseen ja ruokiin ja ruokailutapoihin, torikuorman tekemisestä tuvan kengittämiseen ja sepäntöihin. Kirjassa sivutaan useaan otteeseen keuhkotaudin aiheuttamaa uhkaa, huutolaisuutta, Amerikkaan muuttoa ja koulunkäynnin vaikeutta ja sattumanvaraisuutta. Eikä unohtaa sovi kirjan kaunista luonnonkuvausta: ”Kassokaaha ko järvel on leviä keltane päärme, onk ne kaik kullervoi?” Kirjailijan toimittajatausta näkyy tavattoman perusteellissa taustatyössä, lähdeluetteloa on kahdeksan sivua, ja sen ansiosta lukija saa nauttia tarkoista ja yksityiskohtaisista tiedoista ja henkilökuvauksista. Omina, tarinasta erillisinä lukuinaan esitellään Kuukaupin soutulautta, jolla vuoksi ylitettiin ennen vetolauttaa sekä Pietarissa syntynyt, isänsä huvilalla Antrean kirkonkylällä työskennellyt kuvanveistäjä Georges Winter. Kirjassa on paljon kuvia ja niissä perinpohjaiset kuvatekstit, mikä auttaa lukijaa näkemään kirjan tapahtumapaikat sielunsa silmin ja tempautumaan mukaan kirjan tarinan etenemiseen. Kirja on kauniisti taitettu ja selkeälukuinen, omakustanteeksi sitä tuskin kukaan tunnistaa, ellei sitten muutamasta tekstiin jääneestä painovirheestä. Tunsin tämän kirjan Maria Liisan lapsuuteni naapurin mummona, jolle joskus toimittelin pikkuaskareita ja sain palkaksi tuon ajan harvinaista herkkua mansikkajäätelöä. Nyt kun olen lukenut tästä hänen pikkutyttönä tekemästään elämänsä matkasta, pohdiskelen kuten Oskari kirjassa: ”Onk mammakii olt jollokii pien tyttö?” Saara Finnin kirjan mukana on turvallista ja antoisaa tehdä mieltä rikastuttava korona-ajan kotiseutumatka.