Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Verotiedot

Salaisuuksien Jumala

"Minä en sitten enää usko Lurituriin”, ilmoittaa 7-vuotias vakavana. ”Eikä se pehmeä, joka tuntuu Luriturin nukkumiskolossa ole sen sänky, vaan tätä”, 7-vuotias osoittaa pellavavällyä hirsien välissä. ”Ei ole joulupukkia eikä hammaskeijua eikä Lurituriakaan”, kuuluu viimeinen argumentti. Jaahas, on siis aika sanoa heipat myös Luriturille, kotitontulle, joka on jo neljän vuoden ajan asunut kesämökin hirren kolossa. Nyt on kasvettu niin isoksi, että lapsellisia juttuja ei enää uskota. ”Ne ovat höpöhöpöä”, toteaa 7-vuotias vaarin sylissä istuen. 7-vuotias on tutkinut asiaa, selvittänyt faktoja ja järkeillyt. Hän on juuri sellainen kuin me ihmiset olemme. Ehkä juuri siksi meidän ihmisten on niin vaikea puhua Jumalasta. Jumala kun ei ole helposti ymmärrettävä eikä järjellä saavutettava. Ihminen haluaa varmistusta ja hän haluaa tietoa. Me voimme opiskella kristinoppia tiettyyn pisteeseen asti. Katekismus kertoo meille kaiken oleellisen, mutta usko Jumalaan syntyy jossain muualla. Se syntyy sellaisessa tilassa, jossa on rauhaa ja tilaa pohdinnalle, etsinnälle, siellä kukaan ei pakota eikä sanele totuuksia uskosta ja Jumalasta. Siellä on tilaa myös epäilylle ja epäuskolle. Ihminen on Jumalan kuva ja siksi se kuva on juuri ihmisen näköinen, sellainen jonka voi saavuttaa. Samalla Jumala on käsittämätön, sellainen joka ylittää ihmisymmärryksen. Se, joka määrittelee Jumalaa, määrittelee myös itseään, hyvässä ja pahassa. Parhaiten teemme oikeutta Jumalalle, kun emme määrittele liikaa, vaan ihmettelemme, ylistämme ja julistamme hänen hyvyyttään. ”Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs, Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta.” (Suvivirsi, vk 571:2) Siunattua keskikesän juhlaa sinulle ja läheisillesi!