Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Verotiedot

”Olen kotini vanki”– Susanna Laitinen uskoo kaiken johtuvan lääkevirheestä

”Kukaan ihminen ei valitsisi ehdoin tahdoin itselleen tällaista elämää, jota minä elän. En myös minäkään. Olen kotini vanki. Kaikki alkoi vuoden 2016 lopulla, kun sairaanhoitaja tuli aamupäivällä kotiimme antamaan minulle antibioottipistosta ruusutulehdustani varten. Muistan sen päivän kuin eilisen. Tuttuun tapaan istahdin sohvalle ja hoitaja alkoi laittamaan lääkettä minuun kanyylin kautta. Tunsin, kuinka lääke lähti virtaamaan sisälläni vauhdilla. Pian oloni alkoi tuntua huteralta. Rojahdin makuuasentoon. Päässäni kuului sahaava ääni. Ihan kuin pääni sisässä olisi sirkkelöity puita. Tiesin, että jotain on pahasti pielessä ja olin varma, etten selviäisi siitä. Pyysin hoitajaa soittamaan ambulanssin. Hetkeä myöhemmin ambulanssi saapui ja minulta otettiin kaikki tarvittavat testit. Hoitajat totesivat, että olen kunnossa. En voinut uskoa sitä todeksi. Hoitajat jatkoivat matkaansa, vaikka olin sekaisin kuin seinäkello. Päässäni humisi edelleen ja kävely tuntui haastavalta. Seuraava antibioottipistos annettiin minulle iltapäivällä sairaalassa. Kerroin hoitajalle aamun tapahtumista ja siitä, että oloni oli edelleen huono. Minut laitettiin tippaan ja suoneni huuhdeltiin. Sumuinen olo poistui vähän ja pääni alkoi kirkastua. Pääsin lähtemään kotiin. Keittiön roskiksesta löytyi kotisairaalan hoitajan jättämä lääkepaketti. Nostin sen käteeni ja aloin tarkastelemaan sitä. Järkytyin. Paketin kyljessä oli i.m -merkintä. Alalla itsekin töissä olevana tiesin heti, että se tarkoittaa lihakseen pistettävää lääkettä. Oliko sairaanhoitaja tosiaankin antanut minulle suonensisäisesti lihakseen pistettävää lääkettä? Alkukevään aikana aloin saada kohtauksia. Sellaisia kohtauksia, jotka veivät minut sänkytoipilaaksi useiden päivien ajaksi. Kohtaukset alkavat aina päässäni sahaavana äänenä. Huulet muuttuvat sinisiksi. Koko kehoani paleltaa ja nipistää. Ajatus katkeaa ja alan vapista. Kukaan ei tiennyt, mistä nämä kohtaukset johtuivat, joten yritin elää mahdollisimman normaalia elämää. Tapasin monia eri lääkäreitä ja minua yritettiin tutkia, mutta tuloksetta. Sain hullunleiman otsaani. Minua luultiin itsetuhoiseksi hulluksi, joka on keksinyt koko jutun ja esittää saavansa kohtauksia. Hermostuin epäilyistä. Miten kukaan muka haluaisi itselleen tällaisen elämän? Ja vielä perheen äiti? Myöhemmin syksyllä tapasin erään hyvinkääläisen lääkärin, joka epäili, että lääkevirhe olisi aiheuttanut minulle valoherkän epilepsian. Hän suositteli minua välttämään kirkkaita valoja ja seuraamaan, miten se vaikuttaisi kohtauksien saamiseen. Aloin välttelemään kirkkaita valoja ja kohtaukset vähenivät. Loppusyksystä kokeilin elää taas normaalia elämää. Se oli virhe. Minusta tuli kotini vanki. Kohtauksien voimistuessa minun oli pakko lopettaa työt ja julkisilla paikoilla liikkuminen. En voinut käydä enää kaupassa enkä viettää aikaa lasteni kanssa, muuta kuin kotona. Menetin sitä myötä elämäni, koska en voi tehdä mitään tai lähteä minnekään. Kaikki on käytännössä muiden varassa. Päiväni kuluvat pitkälti kotitöiden parissa. Joskus joku käy kylässä. Ikävoin työntekoa ja -yhteisöä. Ihminen haluaa luonnostaan kuulua johonkin porukkaan. Minä en kuulu mihinkään. Olen ajatellut vuosien aikana paljon kuolemaa. Ennen mietin jokaisen kohtauksen aikana, että tässäkö tämä nyt oli. Miten elämä pyörisi, jos nyt kuolisin? Miten lapseni pärjäisivät? Alkuun myös heitä pelotti. Enkä ihmettele. Kohtauksien näkeminen on varmasti jättänyt jäljet myös heidän mieliinsä. En pelkää enää kuolemaa, sillä tiedän, mitä vähemmän altistun kirkkaille valoille, sitä pidempään ja enemmän pystyn elää. Kesät ovat perheellemme helpompia, sillä loisteputkia ei ole. Pystyn olemaan pieniä hetkiä jopa ulkona hyvin suojattuna. Unelmoin siis kesästä. Enemmän unelmoin kuitenkin siitä, että jonain päivänä voisin elää normaalia elämää.”