Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Kodinomaista turvaa isoisälleni

Joskus elämässä voi tulla aika, kun muisti tai fyysiset rajoitteet vaikeuttavat kotona asumista. Tällöin vaihtoehdoksi astuu asuminen auttavien käsien ulottuvissa. Menimme katsomaan isoisäni uutta asuinpaikkaa, joka sijaitsee kirkonkylällä. Ikäihmisten palveluasumista varjostaa usein synkkä varjo. Kauhukuvat laitoksista, joiden sängyissä vanhukset makaavat likaisissa vaipoissa, nousevat herkästi mieleen. Hengitykseni salpaantui, kun tartuin rakennuksen ovenkahvaan. Vedin oven hitaasti auki. Näkymä ällistytti minut. Eteisen ulkonäkö oli kuin sisustuslehden kodinomaiselta aukeamalta. Yhteiseen oleskeluhuoneeseen astuessa tuli entistä lämpöisempi tunnelma. Kahvi oli porisemassa ja muumimukit oli asetettu pöytään odottamaan sumpinjuojia. Työntekijät tervehtivät ystävällisesti ja opastivat meidät käytävän perimmäiseen huoneeseen. Isoisä makoili rennosti sängyllä. Hän oli laskenut ristikkolehtensä yöpöydälle. Oli sää mikä hyvänsä, isoisä tuntui pitävän aina villasukkia jalassa. Astuessamme sisään hän nousi istumaan sängynlaidalle. Tervehdysten jälkeen kysyimme, muistiko ukki meitä. Hänen silmänsä alkoivat loistaa tietäväisesti, mutta hänen vastauksensa yllätti: ”En, mutta olen nähnyt teistä unta.” Ilahtuneen äänensävyn tukema vastaus sai meidät hymyilemään. Muistutimme ukkia olevamme hänen lapsenlapsiaan. Aiemmin, kun olin vieraillut isovanhempieni luona, hän toisinaan erehtyi luulemaan minua äidikseni. En kuitenkaan aina jaksanut korjata. Pääasia oli, että ajattelimme toisistamme lämpimästi. Vaikka isoisä tuntui kaikin puolin viihtyvän uudessa asuinpaikassaan, ei muutos tietenkään ollut helppo. Ennen lähtöämme hän esitti meille kysymyksen, joka oli särkeä sydämeni: ”Joko minä nyt pääsen kotiin?” Emme raaskineet vielä kertoa, että jatkossa hän tulisi näkemään kotitaloaan harvemmin. Miten sen voisi kertoa parhaiten ihmiselle, joka oli asunut samassa paikassa niin kauan, että hän oli nähnyt taimien kasvavan täysimittaisiksi koivuiksi ja omien lasten tulevan aikuisiksi. Nykyään, kun käymme tervehtimässä isoisää, löydämme hänet enää harvoin omasta huoneestaan. Hän tapaa pitää ukkoköörin kanssa palaveria television ääressä. Vaikka tiedän, että isoisäni kaipaisi useammin kotiin, on ihana huomata, että hänen arkipäiviensä sisältö on rikastunut uudessa asuinympäristössä.