Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Viikon sana: Riparin kynnyksellä

Terve mutsi ja faija, on kiva kirjoittaa teille, kun puhuminen on hankalaa enkä kestä neuvojanne vanhoista hyvistä ajoista lähtien. Olen olemassa nyt, enkä voi elää menneessä ajassa. En mä halua teille ilkeä olla, mutta kun en ole enää kakara. Tiukat kapalot on muita varten. En kai mä koko ajan tee väärin kaikkea? Kun olin pieni, sukulaisille kerrottiin heti, kun eka sana ilmaantui suusta tai otin askeleita. Mistä te nyt olette minussa ylpeitä, vai oletteko vain ja ainoastaan huolissanne? Joskus riittäisi, että vaan kuuntelisi, eikä sanoisi oikein mitään. Olisi se kiva, että voisitte seisoa mun vierelläni silloinkin, kun kämmään juttuja. Silloin kaipaan eniten kaveria enkä oppituntia. Ihan niin kuin ihmiset. Hei lapseni, toivoisin voivani puhua kanssasi vaikkei se helppoa olisikaan. Et ota helpolla vastaan sitä, mitä parhaaksesi toivotaan. Parasta toivon sinulle siksi, että olet osa minua. Minun on vaikea päästää sinusta kokonaan irti, ennen kuin näen, että siipesi kantavat. Joskus siihen on kuitenkin alettava luottaa. Maailma on täynnä asioita, joihin on otettava kantaa. Et sinäkään halua ostaa ensimmäistä vastaantulevaa tavaraa, vaan haluat vertailla saadaksesi parhaan. Niin tahtoisin sinun suhtautuvan elämääsikin, harkiten ja parasta tavoitellen. Minulla on yksi näkemys yhdestä elämästä – omastani. Riparin olen minäkin käynyt, mutta eivät ne vaikeimmat tunnit siellä olleet, vaativin opettaja on ollut elämä itse. Elämää, kun ei voi kelata taaksepäin ja ottaa asioita uusiksi. Miten se sanotaan, että rakastan sinua ilman, että samalla ärsyttäisi? Jos sinä olet nyt rakentamassa elämäsi perustalle, niin muista: ei minunkaan rakennukseni ole vielä valmis. Minunkin matkani jatkuu, rakkauden kaksoiskäskyä edelleen opetellessa. Kuljetaanko yhtä matkaa? Seija Vehkomäki nuorisotyönohjaaja Janakkalan seurakunta