Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Koronavirus Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live

Kulttuurin moniosaaja Minna Koskela vietti nuoruutensa Koljalan kylässä ja harkitsee nyt paluumuuttoa: ”Janakkalassa ei ollut koskaan tylsää”

Moni nuori lähtee pikkupaikkakunnalta ovet paukkuen suureen kaupunkiin: Tänne en palaa enää koskaan! Minna Koskelasta ei koskaan tuntunut, että kaupunki olisi ainoa vaihtoehto tai että Janakkalassa olisi ollut tylsää. Näyttelijän, ohjaajan ja käsikirjoittajan töitä tekevä Koskela on kotoisin Koljalan kylältä. – Toisaalta en ole ihminen, joka tylsistyy helposti. Olin missä tahansa, keksin tekemistä. Jos ei muuta, aina voi ajatella, Koskela sanoo. Hänen silmissään Janakkala on virkeä kunta, jonka kulttuurielämää ovat ryydittäneet vahvat persoonat. Koskela toivoo vielä joskus näkevänsä Janakkalassa myös ammattiteatteria. – Se ei vaatisi kuin yhden ihmisen, joka uskoo asiaan, Koskela sanoo. Jos aikaa ja tilaisuus tulisi, se ihminen voisi löytyä hyvinkin läheltä. – Periaatteessa kyllä, olisin kiinnostunut, Koskela nauraa. Järvet ja hiekkaharjut Lapsuuden kesissä tiivistyivät vapaus ja turvallisuus: pienessä Koljalan kylässä aikuiset eivät nähneet tarpeelliseksi juurikaan valvoa lasten menemisiä. Erityisesti Minna Koskela muistaa kesät ja Janakkalan järvet. – Aamulla hypättiin kavereiden kanssa pyörän selkään ja illalla palattiin. Kaikki järvet tuli kierrettyä kesän aikana, Koskela muistelee. Toinen tärkeä paikka olivat Harvialan ja Koljalan rajalla nousevat hiekkaharjut. Joka kevät harjuille mentiin tiettyyn paikkaan katsomaan avautuvia kylmänkukkia. Koskela kavereineen pystytti niiden ympärille tikuista suoja-aitoja, jotta kukaan ei talloisi satumaisen kauniita kukkia. Koljalassa oli vilkas VPK-toiminta, johon Koskelakin osallistui. Kylätoimikunta jäädytti luistinrataa ja kirjastoauto kävi kerran viikossa. Keväällä ja syksyllä kouluun käveltiin, talvella hiihdettiin. – Aika urheiluvoittoista tekeminen oli, mutta kivaa. Kylällä oli niin paljon lapsia, että aina riitti kuhinaa, Koskela muistelee. Koulumatka ei ollut pitkä, mutta parhaan kaverin kanssa siihen sai kulumaan tuntikausia. – Leikimme hevosia ja aika vain hujahti, Koskela muistelee. Koskela kuului Janakkalan Teatteriseurueeseen. Hänellä on tallessa haalistunut valokuva 80-luvulta. Se on otettu Hevosen tarina -näytelmästä. – Esitin siinä renkiä. Ellen Jokikunnas esitti muistaakseni hevosta, Koskela sanoo. – Minulla oli valtavat Christian Dior -silmälasit, muhkea kasaritukka ja rengit vaatteet. Siihen aikaan ei stailattu samalla lailla kuin nykyään, Koskela nauraa. Janakkalasta Koskela muutti Helsinkiin vuonna 1988, kun pääsi opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Kirjoitustöitä Janakkalassa Kuluneena kesänä Koskela vietti paljon aikaa Kanta-Hämeessä ja erityisesti Janakkalassa, jossa hänellä on sukulaisia ja ystäviä. Koskelaa kiinnostaa Janakkalan alueen historia. Viimeksi hän on tutkinut Löyttymäen kartanon vaiheita. – Työni kumpuaa siitä, että minua kiinnostaa ihmisten toiminta. Samalla lailla lähestyn historiaa: miksi ihmiset ovat jääneet tiettyyn paikkaan ja perustaneet siihen kylän? Miksi kylä on myöhemmin kadonnut, Koskela miettii. Nyt syksyn työprojektit ovat käynnistyneet, vaikka moni asia on vielä koronan vuoksi epävarma. Tällä hetkellä Koskela ohjaa musiikkiteatteria Teatteri Kapsäkkiin Helsingissä. Myöhemmin syksyllä jatkuvat Luolanainen-esitykset Aleksanterin teatterissa ja Riihimäen teatterissa. Koskela kirjoittaa myös itse näytelmätekstejä. – Töiden painopiste on viime vuosina siirtynyt enemmän ja enemmän kirjoittamiseen. Ohjaaminen ja näytteleminen ovat paikkasidonnaisia. Kirjoitustöitä sen sijaan voi tehdä etänä –  vaikka Janakkalasta. – On se käynyt mielessä, että jos hankkisinkin talon Janakkalasta. Juuret vetävät, Koskela myöntää.