Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Hyvin, hyvin pahoin

Kansa kuulemma seisoo hyvinvointivaltio-ajatuksen takana. Yleisenä totuutena esitetään myös, että Suomessa olisi virkamiehistöä moninkertaisen väkimäärän tarpeisiin. Vähemmän yleisesti nähdään virkamiesten lakkoja. Niin, huomaisiko kukaan? Verotaakan painavuutta perustellaan hyvinvointivaltion menoilla. Jokin vaan ei täsmää veroruuvin kiristyessä, mutta palveluiden heikentyessä. Harmi, että harvoin vaivaudutaan konkretisoimaan hyvinvointivaltion määritelmää. Yhdelle hyvinvointivaltio merkitsee ”ilmaista” koulutusta, toiselle kaikkien mahdollisten erityisryhmien oikeuksien lisäämistä, kolmannelle taloudellista menestymistä ja neljännelle mitä ikinä. Osalle käsite avautuu hyvänä sosiaaliturvana, laadukkaana sairaanhoitona tai vaikka kaikkien em. yhdistelmien oikeana suhteena. Mutta suomalainen hyvinvointivaltiohan tosiasiassa on resurssisyöppö kyttäys- ja kieltoyhteiskunta. Hyvinvointivaltio mahdollistaa nykypoliitikkojen kelvottomien päätösten rahoituksen jatkumisen sekä retorisen sumuverhon. ”Kaikki haluavat hyvinvointivaltion” on hyvä veruke. Taas voidaan myydä lypsylehmät teuraaksi hävyttömän halvalla, ja ensi viikolla jälleen ihmetellä, miksi maitotila ei tuotakaan kuten ennen. Merkittävin tekijä pahoinvointivaltion syntyyn on poliitikkojen kyvyttömyys tunnustaa ja tunnistaa suurimmat tehdyt virheet ja virheiden jatkojalostusaste. Jos suomalaisen poliittisen toiminnan prioriteettina ei ole suomalaisten edun ajaminen, on selvää, että takkiin tulee. Päätösvallan lipsuminen Saksalle (EU), kehitysmaille (YK), ääriajattelijoiden linjauksien kanssa flirttaileville järjestöille (Greenpeace, Amnesty) tai oman etunsa tunnistavalle virkamiehistölle ajaa Suomen taloudelliseen umpikujaan. Lyhenteet GCM, IPCC tai € riuduttavat Suomen. Lihova virkamiehistö on lopullinen niskalaukaus. Johtopäätökseksi on pakko tehdä, että keskimääräinen suomalainen poliitikko ei kykene, ei osaa tai kauheimmillaan ei halua ajaa suomalaisten etua. Huikeimmat lurittelevat semiotiikkasössötystä siitä, että suomalaisuutta (ja siten suomalaisia) ei voi eikä edes tule määritellä. Päästäpä tällaiset tekemään koko kansaa koskevia päätöksiä! Anteeksi, yksilöitä koskevia päätöksiä, jotka sattuvat oleilemaan sosiaalisessa konstruktiossa nimeltä Suomi.