Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Sota mullisti Vapun elämän 12-vuotiaana: ''Aina, kun maantieltä joku kääntyi pihatielle, toivoimme, että se ei olisi pappi''

Vappu Kaipainen muistaa vuoden 1940 marraskuun kuin eilisen päivän. Hän oli itse silloin 12-vuotias. –Teimme lumilinnaa sisaruksieni kanssa kotitalon pihassa, kun vanhempi veljeni Kalle tuli kotiin Mieslahden kylän kansanopistolta saatesanoin ’’nyt se on alkanut’’. En aluksi ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, Kaipainen muistelee. Sodan alku ei tullut kenellekään yllätyksenä, sillä pommikoneet lentelivät Vapun perheen kotitalon yllä Mieslahdessa. Vapun kaikki seitsemän vanhempaa veljeä lähtivät rintamalle. Osalla veljistä oli jo omat perheet. –Pojat lähtivät vähitellen rintamalle liikekannallepanon jälkeen. Meille jäi kotiin paljon tehtävää nuorempien sisaruksien kanssa. Sotaan valmistauduttiin muun muassa peittämällä kaikki ikkunat erilaisilla peitteillä ja laittamalla esille öljylamppuja. Lamput pantiin esille, vaikka lamppuöljyä ei tahtonut saada mistään. Elämä oli sellaista tuppurointia. Arki sodan aikana Vapun lisäksi kotiin jäi hänen vanhemmat ja sisarukset Matti, Saara ja Kirsti. Tavarat pakattiin mahdollista lähtöä varten ja eläimet numeroitiin. –Menimme aina naapuriin iltasella kuuntelemaan radiota. Yhtenä iltana kerrottiin, että Suomussalmen kirkonkylä evakuoitiin ja talot poltettiin. Silloin pelkäsin, että koti pitäisi jättää. Kaipaisen mukaan sotaan ja tietynlaiseen pelkoon tottui. Arki oli työntäyteistä isossa maalaistalossa. Lisäksi niukkuus kaikesta väsytti. Sotaa käytiin kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Ensin oli Talvisota ja sitten Jatkosota. –Kaikki oli kortilla, mutta niin sitä elämää vain elettiin päivä kerrallaan. Päivässä piti tehdä yksi motti polttopuita, kasvimaasta ja karjasta piti huolehtia ja vettä piti kantaa. Tekemisestä ei ollut puutetta. Ulkona uskalsi harvoin leikkiä, sillä pommikoneita piti pelätä. Sodan rauhoittuessa, pojat palasivat kotiin vuorotellen lomalle rintamalta. Lomat olivat muutaman vuorokauden pituisia, mutta ne yritettiin ajoittaa niille päiville, kun kotona oli heinäntekoa tai perunannostoa. Kotiinpaluuta sai kuitenkin aina jännittää. –Aina, kun maantieltä joku kääntyi pihatielle, toivoimme, että se ei olisi pappi, sillä papin tehtävänä oli tuoda viestiä kaatuneista. Kyllä sitä voi vaan ihmeeksi kutsua, että kukaan veljistäni ei kaatunut sodassa. Sodan jälkeen puute kaikesta vasta alkoi. Kunnantalolla jaettiin kuponkeja. Oli korvikkeita ja vastineita. –Nykyään lehdet pursuavat tarjouskuponkeja. Tein kuitenkin sodan jälkeen sen päätöksen, kun kupongeista päästiin eroon, että minähän en osta kupongilla enää koskaan mitään, Vappu nauraa. Käännekohta oli oikean kahvin saaminen. Kahvi loppui jo sodan alkaessa, ja sen tilalle kehitettiin erilaisia korvikkeita. Vapun perheessä äiti jauhoi jyväkahvia. Itsenäisyyden merkitys Itsenäinen Suomi merkitsee Vapulle paljon. –Terveyden jälkeen itsenäisyys on tärkein lahja, vaikka ei se lahjaksi tullut. Itsenäisyyttä ei saa pitää itsestäänselvyytenä, sillä monet pojat ovat ryvennyt hangessa ja menettäneet henkensä rintamalla. Välillä tuntuu, että turhista asioista meuhkataan. Pitäisi olla kiitollinen, että saamme syödä haluamaamme ruokaa ja elää ilman pommien pelkoa, Vappu liikuttuu. Varsinkin aina itsenäisyyspäivän lähestyessä, Vappu muistelee paljon sota-aikoja. Hän kertoo muistavansa vanhat asiat paremmin kuin pienellä aikavälillä tapahtuneet asiat. –Nykynuoret elävät ylenpalttisessa maailmassa. Väillä on hyvä muistella menneitä tapahtumia, ja kertoa heillekin, millainen maailma oli ennen. Janakkalaan Vappu tuli miehensä Eliaksen kanssa syyskuussa vuonna 1970. Elias oli ammatiltaan rakennusmies ja halu töihin uudelle Rautaruukille Hämeeseen oli suuri. –Panimme mökin oven lukkoon ja muutimme hetken mielijohteesta Hämeeseen. Asuimme Harvialassa vuoden verran, jonka jälkeen muutimme Turenkiin. Tällä hetkellä Vappu on 90-vuotias ja asuu Turengin Kyterinhovin hoitokodissa. Hoitokotiin hän muutti vasta vuosi sitten.