Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö

Viikon sana: Taivas kirkastuu

Vaelsin tänä kesänä tutussa metsässä. Pystytin matka-alttarin illaksi kotipuun juurelle. Kiinnitin katseeni Kristus Kaikkivaltiaan ikoniin, jonka rauha kantaa maailman levottomuuden ylitse. Pyhä syntyy yhä uudelleen. Se läikkyy hetkessä, hiljaisuudessa. Silloin voi tavoittaa jotain sellaista, joka ei enää koskaan toistu, mutta jota silti kantaa voimanlähteenä mukanaan. Aamulla korjasin alttarin pois, koska matkan täytyy jatkua. Jeesus meni kirkastusvuorelle (Luuk.9: 28-36). Siellä opetuslapset katselivat Kristuksen hohtavaa muotoa. Siellä kirkastui, siellä katseltiin kasvoista kasvoihin. Tämä tapahtui vain kerran, siinä sen voima. Opetuslapsille raotettiin hetken salaisuuden verhoa, mutta sitten piti jo laskeutua vuorelta alas. Sinne ei voitu majaa rakentaa. Täytyi palata, mutta tärkeää kokemusta rikkaampana. Kertomus kirkastusvuoresta kuvaa oivaltamisen hetkeä. Kirkastumisen kokemuksia ei tarjota meille kovinkaan usein. Ne ovat hetkiä, jolloin tajuamme, tavoitamme, oivallamme sen, mikä on pitkään ollut pilven peitossa. Hetki, maisema tai kokemus, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja ohenee hetkeksi. Jumala on salaisuus, joka paljastuu meille vain vähän ja askel kerrallaan. Mutta voimme löytää arjen keskeltä paikkoja ja aikoja, jotka ohjaavat meitä Hänen todellisuuttaan kohti. Tärkeintä on katsoa ja katsoa siihen mikä näyttäytyy vain hetkittäin, mutta joka silti on äärettömän totta. On kuitenkin muistettava: me olemme vielä kuvastimen äärellä.