Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kaija Kettinen ei sanojaan säästele – hän nosti sukunsa aaveet päivänvaloon ja imi niistä voiman

Kaija Kettisen tänä keväänä julkaistu omakustanne Kyllä lätinät loppu on harvinaisen rehellinen ja avoin tarinakokoelma Kettisen lähisuvun menneisyydestä, elämänmenosta ja persoonallisista ihmisistä. Tarinan keskiössä ovat Janakkalan Mallinkaisten ja Tanttalan kylien rajalla asustaneet Vuorenmaan sukulaiset. He olivat Kettisen äidin puolen sukua, harvinaisen omalaatuista sukua, jonka perisynneiksi Kettinen mainitsee muun muassa ikävien asioiden sairaanomaisen salailun, uhriutumis- ja saarnaajageenit sekä taipumuksen toisten ihmisten kadehtimiseen. –Kirjan kantavana henkenä on naisen aseman muutos. Miten paljon heidän maailmansa onkaan muuttunut sadassa vuodessa, Kettinen sanoo. Kirjassaan hän sanookin, että entisajan naisten ja nykynaisten välillä on ammottava kuilu. Se on niin syvä, että sinne on suorastaan kauheaa katsoa. Kettisen kynä kohteli naapureita hellästi, mutta omaa sukuaan hän käsitteli rohkeasti ja ”paukutti tekstiä tulemaan”. Tavoitteena oli lopultakin katkaista suvussa junnannut salailun kulttuuri. –Kirjassa on raakoja esimerkkejä ja paljon suvussani peiteltyä tragediaa. Ovatko ihmiset muka niin tyhmiä, etteivät he niistä tienneet? Silloinhan he varmasti saavat asioista tietää, jos niitä yritetään peitellä, Kettinen sanoo painokkaasti. Kettinen päätti, että jos hän ylipäätään kirjoittaa, kirjoittaa hän rehellisesti. Nainen ei puheessaankaan sanoja säästele, eikä kohtele itseäänkään silkkihansikkain. Kirjansa esipuheessa Kettinen kertoo, että menneisyyden aaveiden nostaminen päivänvaloon imee niiltä voiman. Kipeiden asioiden avoin käsittely lisää ymmärrystä aiempia sukupolvia kohtaan. –En usko, että olisin voinut kirjoittaa näistä asioista vielä 70-luvulla. Ei minulla ollut valmiutta ja uskallusta. Siitä olisi voinut tulla katastrofi. Vanhempani elivät vielä, ja heistä olen puhunut suoria sanoja. Kettinen myöntää istuneensa välillä tietokoneen edessä kylmä hiki niskassa. Mitä hän on tekemässä? Mitähän äitikin olisi tykännyt tyttärensä kirjoituksista? Kehottihan hän aikoinaan, että antaa kuolleiden maata haudoissaan. –Ajattelin, että mitä sillä on väliä. Totuudella on aina oma arvonsa. Kettinen pelkäsi eniten siskojensa reaktioita, mutta saikin yllättyä, sillä palaute oli hellää. Ehkä Kettisen tekstin rehellisyyttä vastaan oli mahdotonta taistella. –Heidän mielestään mollasin liikaa mummoa ja äitiä. Jos siskoni kirjoittaisivat kirjan omasta kulmastaan, tulisi aivan erilainen kirja. Olemme niin erilaisia luonteita. Juttu jatkuu kuvan jälkeen. Lätinät siis seis, täältä tulee totuus! Kettinen keräsi aineistoa usean vuoden ajan ilman sen suurempaa suunnitelmaa. Vasta myöhemmin hänelle vahvistui ajatus siitä, että jakaa tarinat muillekin kirjan muodossa. Kirja nimi on lainaus Kettisen isoenolta Eetiltä, joka ikuisena vanhana poikana suhtautui naisiin jopa vihamielisesti. Hänen naisille kohdistamansa tokaisunsa ”Kyllä lätinät loppu”, sopiikin hyvin kirjan teemaan. Mitä nämä suvun aaveet sitten olivat, joista ei enää lätistä, vaan puhutaan suoraan? Ne olivat pääosin suvun naisia kohdanneita tragedioita, joita on nykypäivänä mahdoton uskoa todeksi. Suvussa riitti vahvaluonteisia henkilöitä ja omalaatuisia elämäntapoja ja tapoja katsoa maailmaa. Esimerkiksi Helmi-mummoaan Kettinen kuvaa itsekkääksi ja kilpailuhenkiseksi, joka kosti oman kohtalonsa omalle lapselleen estäen Kettisen äidiltä koulunkäynnin. Helmi eli mustavalkoista elämää "uskonnon höyryissä" ja piti tytärtään uskon varjolla nälkäkuoleman partaalla. Terttu-äitiään Kettinen kuvaa hallitsijaksi, joka ei pelännyt kasvatustyössään käyttää vitsaa. Isä puolestaan jäi hyvin etäiseksi, sillä hän ei ollut ollenkaan perhekeskeinen ihminen. Isä oli myäs alkoholisti, mikä toi omat haasteensa perhe-elämään. –Vuorenmaalaisten käyttäytyminen oli kummallista, mutta kaikkea tätä taustaa vasten ymmärrettävämpää. Tämä oli jonkinlainen likapyykin pesu ja itselle jäin kirjoittamisesta hyvä olo. Oman tiensä kulkija Varsinainen kirjoitusvaihe kesti reilun vuoden verran. Kirjoittaminen tuntui helpolta, mutta tietokonetta kohtaan Kettinen tunsi kauhua. Tästä tekniikanpelosta voi piirtää yhtä kuin merkin suoraan isoenoon, joka tunsi myös suurta kauhua kaikkea tekniikkaa kuten vesipumppujen ja maatalouskoneita kohtaan. Löytyykö muita yhdistäviä luonteenpiirteitä? –No, en ainakaan ole kateellinen ihminen Sain aikoinani niin tehokkaan kateellisuusrokotteen Eetiltä ja äidiltä. Isoeno kadehti naapurien viljasatoakin ja jo lapsena Kettinen inhosi äitinsä ainaista kadehtimista. Hän arvelee kateuden tunteen kummunneen tyytymättömyydestä omaan elämään, sillä eihän tyytyväinen ihminen mitään kadehdi. Isältä Kettinen peri boheemin elämänasenteen. Nainen on aina kulkenut omaa tietään ja se tie on mennyt usein kaiken edelle. Lapsia hän ei ole halunnut. –On tuossa semmoista historiaa, että totesin jo nuorena, etteivät lapset ole minun juttuni, Kettinen sanoo ja kopauttaa kirjan kantta. Vanhana ihminen alkaa muistuttaa pilakuvaansa ja kaikki turha karsiutuu ympäriltä. Hyvä viini paranee vanhetessaan ja huono viini muuttuu etikaksi. Kettinen kertoo olevansa sekoitus näitä kumpaakin. –Olen minä varmaan vielä kamalampi ollut nuorempana, Kettinen sanoo ja nauraa kuuluvasti. Ainakin hän myöntää itsessään asuvan saarnaajageenin. –Jauhan ja jänkään asioista. Sitten sanon, että hop hop Kaija, nyt lopetat. Kaikesta huolimatta Vuorenmaan sukulaisistaan hänellä ei ole omakohtaista ikävää sanottavaa. Kaikki ikävä kohdistui Kettisen perheeseen ja sukuun, ei häneen itseensä. –Minua kohdeltiin hyvin. Viihdyin Vuorenmaassa loistavasti ja olin siellä kuin paratiisissa. Sain tulla ja mennä miten halusin ja vilistää sisiliskojahdissa. Mutta olihan se erikoinen huusholli, Kettinen toteaa päätään puistellen.