Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Jaakonsaaret treenaavat kisoihin mittaamalla askelpituutta ja pänttäämällä ytimennävertäjiä –arvaatko, mikä on heidän lajinsa?

Sirkka ja Veikko Jaakonsaaren arkipäivät kuluvat metsäpalstoja hoidellen. Pariskunnalla on toinenkin yhteinen metsään liittyvä harrastus. He kiertävät aktiivisesti metsätaitokilpailuja. Niistä on kummallekin tullut menestystä ja runsas mitalisaldo. Hyllyt notkuvat erilaisista pokaaleista, koriste-esineistä ja varastossa on useampi palkinnoksi saatu raivaus- ja moottorisaha. Veikko aloitti kilpailemisen jo 1950-luvun lopulla, Sirkka noin kymmenen vuotta sitten. Myös nuorin lapsista, Sanna kilpailee metsätaidossa ja on menestynyt kahdenkymmenen vuoden kilpailu-urallaan valtakunnallisella tasolla vanhempiensa tavoin. Evolla vuosittain järjestetyissä etämetsäkilpailuissa Sirkka voitti tänä vuonna naisten sarjan ja yhdessä miehensä ja Erkki Parosen kanssa he voittivat joukkuekilpailun. Veikko oli miesten sarjan neljäs. Kilpailussa metsäalan tuntemusta mitataan viidellätoista erilaisella kysymyksellä ja tehtävällä. –Puun pituus on klassikkokysymys. Sitten pitää arvioida puuston ikä, valita metsänkäsittely seuraavan viiden vuoden aikana, metsäalan kehitysluokka, kasvupaikkatyyppi, puuston pinta-ala ja runkomäärä, Veikko Jaakonsaari luettelee. –Puuston tilavuus alueella saadaan, kun ensin arvioidaan pohjapinta-ala ja puuston pituus ja sitten taulukosta katsotaan mottimäärä, vaimo jatkaa. Sirkka Jaakonsaaren mielestä kilpailun haastavin tehtävä on puuston vuosittaisen kasvun arviointi, koska siinä on otettava monta asiaa huomioon ja joissakin kilpailuissa on tiukka suoritusaika. –Minulla on ollut motit hyvin hallussa viime aikoina, mutta runkoluku, minkä ensimmäisenä opin, on mennyt nyt usein väärin. Hänen miehellään ei Sirkan mielestä ole mitään erityisen vaikeaa osa-aluetta. Hän osaa kaiken jo unissaankin. Myös metsätuholaislajitkin ovat hänellä hyvin hallussa. –On näitä ytimennävertäjiä, pystynävertäjiä ja kirjanpainajia. Ne tunnistaa syömäkuvioista. Tänä vuonna metsätuhon osalta kysyttiin tervarosoa, mies kertoo. Juttu jatkuu kuvan alla Monipuolisesti lajituntemusta on ollut hyötyä myös metsäammattilaisten kisoissa, joista Veikko Jaakonsaari on tullut kotiin parhaimmillaan talvikisoista kultamitali ja kesäkisoista hopeamitali kaulassa. Valtakunnallisissa metsänomistajien kisoissa parhaat henkilökohtaiset sijoitukset ovat hänellä olleet kuudes ja seitsemäs sija. Joukkuekilpailusta on tullut useamman kerran voittoja niin metsäomistajien kisoissa kuin etämetsäkilpailuissa. Kiertopalkintojakin kaappiin on kertynyt kahdeksan kappaletta. Ne saa omaan hyllyynsä kolmesta voitosta. Mutta yhden palkinnon uupuminen vielä kaivelee miehen mieltä, nimittäin se raivaussaha. Perheen naiset ovat jo sellaisen voittaneet. Nytkin hän käyttää raivaustöissään tyttärensä SM-voittosahaa. Jaakonsaaret kertovat harjoittelevansa aina ennen kisaa käymällä muun muassa läpi lajikortteja. Veikko on tehnyt pihamaalle myös metrin astetaulukon, jossa hän käy mallaamassa kuinka lähellä hänen askeleensa on metriä. Tätä taitoa tarvitaan silloin kun arvioidaan puiden etäisyyksiä. –Minulla ei meinaa tulla metriä, kun minulla on niin lyhyet jalat, Sirkka nauraa. Metsänhoito vie paljon aikaa Tietotaitoa on ammennettu erilaisilta kursseilta sekä metsäalan lehdistä, mutta ennen kaikkea oman metsätilan hoidosta. Pariskunnalla on metsää kaikkiaan 80 hehtaaria. Erikoisuutena löytyy puolentoista hehtaarin visakoivikko, jota pariskunta on hoitanut viimeisen päälle huolella. –Minä en ehdi kotitöitä tekemään. Kesällä haluaisin laittaa puutarhaa ja pestä ikkunat. Heti lumen sulettua alkaa raivaustyöt ja sen jälkeen visakoivujen leikkaus, vaimo huokaa ja vilkaisee miestään. –Ei niissä visakoivuissa mene kuin viikko ja metsätöissä kunto paranee, Veikko yrittää varovaisesti. –Sitten kun lenkille pitäisi lähteä, niin sinulla ei polvi kestä, vaimo syöttää pallon takaisin. Ainaiset metsätyöt nousevat pariskunnan puheenaiheeksi säännöllisesti, varsinkin jos vaimoa polttelisi välillä tehdä jotain muutakin hommaa. Mikä sitten on heidän lempipuunsa? Sirkka Jaakonsaarella se on koivu. –Sen valkoinen runko ja vihreä lehvästö. Minä tiedän kyllä, mikä Veikon lempipuu on, vaimo nauraa. –Kyllä se koivu on ja mänty. Vaikka kuusitukki käy tällä hetkellä parhaiten kaupan, Veikko heittää ymmärtäen vaimonsa vitsailun. Vaikka Sirkka toisinaan vähän liiallisista metsätöistä marmattaakin, myöntää hän, että metsä on heille kummallekin elinehto. Välillä juttelu pariskunnan välillä kääntyykin Sirkan nykyiseen raivaussahaan, joka kuulemma aina alkuun hidas kunnes se hieman lämpenee. –Nyt se vei hyvin se uusi terä, Sirkka kehuu. Veikko arvelee takeltelun johtuvan kuumasta säästä. Näillä keleillä on omakin kroppa ollut kovilla, eikä metsässä ole voinut viipyä kuin puoli päivää. –Varovainen saa kyllä olla tämmöisenä seitsemänkymppisenä. Vastahan tuokin sukelsi suo-ojaan raivaussahan kanssa, molskahdus vain kuului, Sirkka Jaakonsaari kauhistelee. –Kylmää oli vesi, ja terä pyöri vedessä kuin ropeli. Alkupelästyksen jälkeen, kun mies oli sahoineen saatu kuivalle maalle, tilanne oli jo naurattanut. Olisivatko Jaakonsaaret paraikaa metsässä, ellei tätä haastattelua olisi ollut näin aamusta? –Joo, vastaa Veikko spontaanisti. Sirkan mukaan ei tarvitse olla kuitenkaan huolissaan. Tänään iltapäiväksi keli kuulemma viilenee, joten metsään voi mennä illaksi. Ja ensi viikolle on kuulemma luvattu viisitoista astetta. Silloin voi päivässä päästä kolmeen tankilliseen.