Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: En tiedä, kiitinkö äitiäni riittävästi

Seitsenvuotiaana halusin opetella ajamaan silmät kiinni polkupyörällä. Rysähdin ojaan ja käsivarsi taittui ohjaustankoon. Kotona äiti otti rauhallisesti, teki lastan aikakauslehdestä ja hankki kyydin lääkäriin. Kipsi oli kädessä neljä viikkoa. Jotta sain käydä uimassa, äiti paketoi kipsin muoviin ja vahti, ettei se kastunut liiaksi uimarannalla. Teininä meillä ei ollut paikkaa, mihin olisimme kokoontuneet. Äiti sanoi, että meille saa tulla. Hän teki pitsaa tai osti jotain pientä tarjottavaa. Talo oli käytössämme ilta yhdeksään. Muutamat tuon aikaisista ystävistäni muistavat illat yhä. Kun muutin omaan kotiin, oli kätevää, kun langan päässä oli joku, joka takuulla tiesi kodinhoitoon liittyvät asiat. Äitini oli 1980-luvun google. Nuorena äitinä kävelin uupumukseen saakka itkevän vauvan kanssa öitä. Äiti sanoi, että eihän tuosta nyt tule mitään. Menin vähintään kerran viikossa unille kotiin ja äiti käveli katuja vauvanvaunujen kanssa. Mikään ei ole tuntunut koskaan niin ihanalta, kuin parin tunnin päiväunet silloin. Kun lapset tarvitsivat vaatteita, äiti polkaisi koneet käyntiin ja ompeli läjittäin käyttövaatteita. Kun nelivuotiaamme halusi prinsessamekon, hän sai valita mallin, jossa olisi pitsiä riittävästi. Sitruunankeltainen sifonki-pitsiunelma on yhä tallessa. Kun aloin opiskella uutta ammattia, lapset olivat pieniä. Äiti sanoi, että hän tulee kahdesti viikossa hoitamaan huushollin ja lapset, niin saan aikaa opiskella ja jää aikaa perheelle ja parisuhteelle. Urakka kesti seitsemän vuotta: kävin ensin lukion ja sitten yliopiston. Koko ajan perheen perusarki hoitui kuin itsestään. Äiti oli ylpeä ja onnellinen, kun valmistuin. Äiti oli sota-ajan lapsia. Hän ei ollut paras sanoittamaan välittämistä – hän rakasti teoillaan. Muutaman viimeisen vuoden aikana osat vaihtuivat. Äiti tarvitsi hoivaa, huolenpitoa ja puolustajaakin. Koetin antaa edes murto-osan takaisin kaikesta siitä, mitä olin saanut. Tiesin, että kovin paljon yhteistä matkaa ei ole enää jäljellä. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä tuntuu tyhjältä ja lopulliselta. En tiedä, tulinko koskaan kiittäneeni häntä riittävästi. Jäljellä ovat enää muistot. Niiden kautta oivallan, ettei äidin rakkaus loppunut aikuisuuteen tai edes keski-ikäisyyteen, vaan vasta viimeiseen henkäykseen. Kiitos äiti kaikesta. ”Äiti ei ollut paras sanoittamaan välittämistä – hän rakasti teoillaan.”