Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Arvio: Tervakoski 2 tarjoaa viihdyttävän ja riipaisevan matkan syvälle pikkukylän ytimeen

Napialan Työväennäyttämöllä on kunnianhimoa ja rohkeutta. Suositulle näytelmälle on vaikeaa tehdä toimivaa jatko-osaa ja vielä niin, että jatko-osa toimii itsenäisenä osana. Toiseksi: pienessä, tiiviissä yhteisössä vaikean asian esiin nostaminen herättää varmasti monenlaisia tunteita, jolloin monesti olisi helpompi olla vaiti. Tervakoski 2 -näytelmän tekijät ovat onnistuneet sekä tekemään itsenäisen jatko-osan että avaamaan keskustelua muukalaisuudesta koskettavalla tavalla. En ole nähnyt kolme vuotta sitten esitettyä ensimmäistä osaa, ja olen paikkakunnalla vieras. Luulisi siis, että näytelmä ei onnistuisi liikuttamaan millään tavoin tai että sisäpiirin tarinat menisivät kokonaan ohi. Väärin luultu. Tervakoski 2 tavoittaa universaalin vierauden ja ulkopuolisuuden tunteen, jonka voi kohdata missä tahansa. Silti näytelmä kertoo Tervakoskesta hyvin henkilökohtaiselta tuntuvalla tavalla. On myös helppo uskoa, että kyläläisille näytelmässä on tasoja, joita vieras ei tavoita. Näytelmän keskushenkilö, pakkakunnalle muuttavat Jaffa ( Pekka Tamminen ) ja Kaarina ( Riikka Lempoinen ) kohtaavat kylän, jonne ei ole helppo tulla. Jaffalla on helpompaa kuin Kaarinalla, sillä työpaikalla hän pääsee lähemmäksi yhteisön jäseniä. Kaarinalle koti ja yhteisön kylmyys muodostavat vaikeasti ylitettävän muurin. Jaffan perheen tarina kerrotaan eri näkökulmista. Se pakottaa katsojan tajuamaan, että totuuksia on monta. Jokaisen totuus on omanlaisensa, vaikka jokainen on elänyt samaa todellisuutta. Mikä on lopullinen totuus ja onko mikään? Kenen kokemus on oikeampi kuin toisen? Ohjaaja Sanna Saarela sanoi ensi-illassa, että koko kuvaa on vaikea nähdä jos on sen osa. Jollakin ihmeen tavalla koko kuva on hahmotettu ja taivutettu kokonaisuudeksi. Esitys on toteutukseltaan onnistunut. Napialan työväennäyttämön esitystä katsoessa on todella vaikea uskoa, että kyse on harrastajateatterista. Näyttelijät ovat luontevia rooleissaan, eleet, ilmeet ja kehon kieli toimivat. Kaikkien suoritus on miellyttävää katsottavaa ja he loistavat rooleissaan. Silti pitää todeta, että erityisesti Maija Kauppi Kyllikkinä ja Leena Ahtinen Kalmanakkana ovat syvällä rooleissaan. Herkkyys ja kovuus välittyvät ja tuntuvat selkäpiissä asti. Erikseen on mainittava näytelmän rytmitys. Ohjaaja vie katsojan vahvasta tunteesta toiseen niin, että katsoja voi kokea tunteiden koko kirjon, äärimmäisestä surusta riehakkaaseen iloon. Oivaltavat intertekstuaaliset viittaukset tuovat katsojalle löytämisen iloa. Joukkokohtaukset ja musiikki toimivat ankkureina, jotka auttavat katsojaa pysymään perillä siitä, missä kerroksellisessa tarinassa kulloinkin mennään. Kehyskertomus pitää tarinan hyvin kasassa. Yksinkertainen lavastus toimii ja tukee näytelmää. Lavastuksen ja puvustuksen pienet oivallukset, kuten tv-ruutu ja morsiushuntu ovat nekin näytelmän helmiä. Napialan työväennäyttämön ponnistusta ei voi kuin suositella lämpimästi. Ei tarvitse olla Tervasta voidakseen nauttia näytelmästä ja kokeakseen tunteita äärestä laitaan. Ohjaus Sanna Saarela. Käsikirjoitus: Metti Löfber.g Rooleissa: Juha Salminen, Ville Ilo, Ari-Pekka Louhelainen, Leena Ahtinen, Suvi Seppä, Tuula Lehtinen, Niko Koukkari, Pekka Tamminen, Riikka Lemponen, Jarmo Tuominen, Valtteri Nääppä, Riikka Salmi, Sonja Hyvönen, Kari Hakarauta, Maija Kauppi. Bändi: Riku Kivirinta, Jukka Hovila, Kari Hakarauta, Mikael Hakarauta. Tuottaja: Harri Valo. Projektipäällikkö : Pekka Tamminen. Musiikin sovitus: Pekka Pitkäkoski. Valotekniikka Juha Viskari. Äänitekniikka , Kari Torikka. Lavastus Jarmo Koukkari. Puvustus Marika Kivistö, Riikka Salmi.