Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Verotiedot

Kolumni: Riittääkö sata vuotta siihen, että ei tarvitse valita puoltaan?

Mammani Aune syntyi marraskuussa 1914. Sisällissodan alkaessa perheeseen oli syntynyt kolmaskin lapsi, pikkuveli loppuvuodesta 1917. Lankarullatehtaan työntekijä Oskari lähti muiden mukana tekemään vallankumousta, mutta matka katkesi sorakuoppaan hänen ensimmäisenä taistelupäivänään. Selma-äiti jäi kolmen pienen kanssa yksin. Perhe näki nälkää ja pikkuveli tarvitsi maitoa. Äiti lähetti Aunen Lahden kaduille kerjäämään rahaa. Pieni tyttö lauloi ja sai silloin tällöin kolikon. Kunnes kerran eräs hattupäinen herra pysähtyi, kumartui ja ojensi lapselle setelin. Perheen syöksykierre syveni sodan jälkeen. Selma oli ottanut puolisokseen Oskarin veljen, joka hänkin oli jäänyt leskeksi. Uusioperheessä oli yhteensä viisi lasta, mutta vanhemmilla ei ollut otetta elämästä. Pariskunta ajautui juomaan ja lapset jäivät heitteille. Lopulta Oskarin kaksi poikaa ja Aunen alle vuoden vanha pikkuveli joutuivat lastenkotiin. Mamma pääsi isovanhempien hoiviin ja isosisko annettiin kasvattilapseksi. Oskarin ja Selman elämä oli yhä surkeampaa. Selma ryhtyi salakuljettamaan pirtua Viipurista ja hävisi yhdellä reissuistaan. Hänet julistettiin kuolleeksi. Mamma ei suostunut uskomaan, että äitikin oli kuollut. Kun mamman isoäiti haudattiin 1929, mamma katseli koivun takana olevaa naista. Hän oli varma siitä, että hänen äitinsä oli tullut hyvästelemään oman äitinsä. Teini-ikäinen Aune ei ollut kyllin rohkea mennäkseen kysymään, oletko sinä äiti. Mamma eli 2000-luvun alkuvuosiin saakka. Minusta tuntuu, ettei äidinäitini koskaan toipunut siitä, miten sota vei ensin isän ja sitten äidin. Hän ei väsynyt kertomaan tarinaa menetyksestä ja kerjäämisestä Lahden kadulla. Elämänsä loppuun mamma suri sitä, ettei mennyt koivun takana olleen naisen luokse mummonsa hautajaisissa. Silti hän puhui vain vähän siitä, millainen oli sisällissodan jälkeisessä Suomessa häviäjien puolella olleen lapsen osa. Sen verran kuitenkin, että ymmärsin, miten punikin kakara sai aikanaan osansa. Kaikesta huolimatta sodan arpeuttamasta lapsesta kasvoi vahva nainen. Aika monella meistä on jonkinlainen kosketuspinta sadan vuoden takaisiin tapahtumiin. Kun viikonloppuna tulee kuluneeksi sata vuotta kansalaissodan puhkeamisesta, toivon, että meillä on lopultakin riittävästi välimatkaa historiaan. Vaikka sukujen tarinat voivat yhä mennä ihon alle, toivon, että voimme tarkastella sotaa ilman, että kenenkään tarvitsee enää valita puoltaan. "Hän ei väsynyt kertomaan tarinaa menetyksestä ja kerjäämisestä Lahden kadulla.