Ladataan
Uutiset Elämänmeno Urheilu Puheenvuoro Näköislehti Kaupallinen yhteistyö Live Verotiedot

Kolumni: Mummot elävät jo autoilun tulevaisuutta

Sukupolveni on saanut nauttia autoista. Koen olevani – tässäkin – etuoikeutettu. Auto lie muokannut maailmaa enemmän kuin mikään muu vehje. Ilman autoja ei ihmiskunta olisi tässä. Ei hyvässä eikä pahassa. Ensimmäinen menopelini loppuvuodesta 1975 oli käytetty Audi 60 rattivaihteella. Sen jälkeen autoja on ollut, paljon. On ollut Toyota-, Mazda- ja Opel-kaudet. Pidän autolla ajamisesta yhä. Pahimmillaan ajoin töihin 14 vuoden ajan 800 kilometriä joka viikko. 500 000 kilometrin diesel-Toyotaa muistan yhä lämmöllä. Minulle auto on merkinnyt vapautta. Kuulun niihin 90 prosenttiin suomalaisia miehiä, jotka mielestään ovat keskivertoa parempia autoilijoita. Olen etuoikeutettu, sillä saanen ajella niin kauan kuin lääkäri luvan antaa. Kun lait kehittyvät, viimeinen lupa on aikanaan vain Mallinkainen-Turenki-välille? Tiedostan, että kaikille tätä etuoikeutta ei enää suoda. Ihmisen elonkiertoon kuuluu vääjäämättömänä luopuminen, välttämättömyys päästää irti. Seuraavat sukupolvet joutuvat päästämään irti vapaasta autoilusta piankin. Lehdessä oli mainio uutinen: yli 90-vuotiaat autoilevat naiset ovat turvallisin, vähiten kolarialtis joukko. Älkää yrittäkö selittää, että tämä johtuu heidän vähyydestään. Mummot ajavat vähiten kolareita myös suhteutettuna ajokilometreihin ja kuskien määrään. He antavat esimerkin millaista autoilu on 20 vuoden kuluttua. Automaattiohjausletkoissa tullaan ajamaan kuten yli yhdeksänkymppiset leidit ajavat jo nyt; turvallisesti, varovaisesti ja hiljaa. Sillä maailmalla ei ole paljoakaan tekemistä nykyisen autoilevan maailman kanssa, ei hyvässä eikä pahassa. En käy tässä maalailemaan uhkakuvia, mitä letkalle tapahtuu lumimyräkässä tai jos yksi menopeli saa konerikon. Vaikka mieli tekisi herkutella Turengista Helsinkiin kulkevalla aamun työmatkajonolla, joka ajautuu Tampereelle kun Eerolan jääkaappi ottaa yhteyden Eerolan autoon ilmoittaen sekä soijamaidon että heinäsirkkatiivisteen loppuneen ja ohjelmistovirhe lähettää koko autoletkan hakemaan tuotteitta Patrik Laineen omistamasta kauppakeskus Kummolasta Tampereen rautatieasemalta. Autolla ajamisen ilo ja riemu siis vaihtuu kyydissä istumisen tylsään lokoisuuteen. Wanhoja hywiä aikoja haikaileville rakennetaan mieletön määrä moottoriratoja. Niillä, valvotuissa oloissa harrastetaan perinnelajia, ja vihreät vastustavat ärhäkästi jokaista radan rakennuslupaa. Ihanneyhteiskunnassa kun vihdoin eletään. ”Minulle auto on merkinnyt vapautta.”