Talvisodan ensimmäinen vanki
Rajavartija Vilho Manninen oli Talvisodan ensimmäinen suomalaisvanki. Turengissa myöhemmällä iällä asunut Manninen kirjoitti useita kirjoja, joissa hän myös muistelee vangiksi jääntiään.
Seuraavassa lainaus kirjasta Ihminen elämän saatossa:
”Näin fosforiluotien kiitävän ohitseni. Olin tehnyt kai väärin, kun en ollut lähtenyt juoksemaan pellon yli, kun kuulin ensimmäiset laukaukset. Mutta olin muistanut miesten naurut pelkuruudesta ja tuoreimmat soivat korvissani, ja ainakaan ensimmäisenä en lähtisi karkuun. Miten lienevät toiset selvinneet, jos ovat lähteneet liikkeelle?
Huomasin muutaman metrin päässä lyhyen ojan. Tein vimmatun syöksyn aivan viime hetkellä heittäytyen ojaan. Ammunta jatkui yhä. En aikonut siinä tilanteessa juosta pellon yli, en olisi voinut suojautua luotisateessa.
En ollut tähän saakka pelännyt. Nyt pelko iski mieleeni matalan ojan pohjalla. Teräsmyrsky pauhasi yläpuolella. Kuolema vaani maaliaan joka hetki. Puristin rintataskussa olevaa Uutta testamenttia ja ajattelin, että elämä on suuren Luojan kädessä.
Vihollispartio lähestyi lähestymistään. Huomasin miesten pelkäävän, he olivat kalpeita. Vihollisryhmä oli ilmeisesti ylittänyt Rajajoen jo ennen aamua.
Kymmenen miehen vihollisketju tähtäsi minua kohti, olivat huomanneet kohottautumiseni ojasta tai ehkä jo ennen pitäneet minua silmällä. Kymmenen automaattikiväärin mustaa suuaukkoa näytti ammottavan uhkaavina vihollisen käsissä. Minä hetkenä hyvänsä joku saattaisi vetää liipasinta.
Tunsin vihollisryhmän johtajan. Hän oli Neuvostoliiton rajavartioston luutnantti. Varmaan luutnanttikin tunsi minut. Olimme nähneet toisemme Rajajoen sillalla kuitatessamme raja-asiamiesten asiakirjoja.
Arvelen pelastumiseni syyksi sitä, että miehet olivat myös rajavartiojoukkoja eli vastapuolen virkaveljiä. Kello oli kolmetoista minuuttia yli seitsemän marraskuun viimeisenä päivänä. Talvisotani oli sodittu.”
Vangitsemisen jälkeen Vilho Manninen joutui kymmeneksi päiväksi kuulusteluihin. Joulun alla suomalaiset vangit siirrettiin rajalta 1000 kilometrin päähän Gornilovan luostariin. Olosuhteet olivat surkeat eikä kotiinpääsystä ollut oikein toivoakaan. Se tapahtui kuitenkin seuraavana keväänä 24. huhtikuuta.
Kotipuolessa Vilho Manninen oli todettu virallisesti kuolleeksi. Hän sai kotiuduttuaan käsiinsä lehden, jossa oli oma kuolinilmoitus.
Janakkalassa Manninen tunnettiin 1970- ja 1980-luvuilla pitkän matkan juoksijana.
